Toisena iltana ehditään käydä iltateellä. Sitä ennen täytyy ruokasalissa alistua kuulemaan iltahartaus. Joku varmaankin uskonnollinen nuorukainen lukee monotonisella äänellä jostakin kirjasta muutaman minuutin hartauspuheen, kuin rituaalisen loitsun.
Illalla on hieman vapaata aikaa, jolloin saa vaikkapa ensi kerran jonottaa kasarmin käytävän päässä olevaan yhteen ainoaan puhelinautomaattiin ja kertoa hyvin lyhyesti elämästään varuskunnan ulkopuoliselle maailmalle, olevansa yhä elossa. Voi myös tutkia käytävän seiniä ja löytää vääpelin toimiston edestä ilmoitustaulun, jossa kerrotaan seuraavan päivän ohjelma pääpiirteissään. Mutta tieto lisää vain tuskaa pakkoyhteisössä.
Tuvan alikessu kyselee rennon epämuodollisesti eräältä vilkkaimmin juttelevaksi osoittautuneelta alokkaalta:
"Millainen on mieliala?"
Ja hän joutuu vetämään johtopäätöksen:
"Siis todella maassa?"
Hän muistelee itse, miten vaikeaa olikaan palata edelliseltä viikonloppulomaltaan:
"Otti todella päähän kaikki!"
Ja hän selittelee sen ohimeneväksi tunteeksi.
Useimmat tuvan miehistä ovat edelleen aivan tuiki tuntemattomia toisilleen. Heidän ei ole kuullut sanovan sanaakaan. Vain muutamat ovat jutelleet jotakin toistensa kanssa.
Johdettu iltapesu on vain parin minuutin mittainen. Hampaat ehtii käydä pesemässä oma-aloitteisesti jo aikaisemminkin, livahtamalla pesuhuoneeseen jossakin välissä, kuten wc:ssäkin voi käydä välillä. Lähes kaikki menevät nukkumaan jo klo 21:45.
"Nukkumaan meno onkin nyt viisasta, kun edellinen yöuni jäi niin lyhyeksi!"
Käytävän päähän saisi jäädä katsomaan televisiota, kunhan ei liikkuisi tuvan ovella kello 22-23 välisenä aikana, jolloin vallitsee "hiljainen tunti".
Toinen aamu on vaikeampi kuin ensimmäinen. Uni ei ole tullut silmään. Aamurutiini on jo tuttua ja kyllästyttää. Alkaa aika laskea jäljelle olevia aamuja. Perjantaina 11.10.85 Santahaminassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti